The best of us can find happiness in misery.

Jopas on aikaa vierähtänyt viime postauksesta. En kai ole ehtinyt, eikä ole ollut mitään kirjoitettavaakaan. Nyt on.

Eilinen alkoi mukavasti kuuden kieppeillä, sillä Viikin Yliopistollisella Eläinsairaalalla piti olla jo 7.30. Hupi oli tietysti innoissaan, luuli kai että metsään ollaan menossa. Juoksemisen sijasta neitiä odotti sterilointi, joskin pyöriessämme yliopistoalueen kaikkien biokeskus-rakennusten välissä olin melko varma, ettemme koskaan löydä perille. Onneksi muutama avulias ohikulkija tiesi kertoa vähän suuntaa, ja lopulta pääsimme kohteeseen, jossa ilmoittautumisen jälkeen oli puolisen tuntia odottelua.

Lopulta meidät kutsui sisään nuori hoitaja, joka katsoi Hupia hieman levottomasti - eikä ihme, sillä koira oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Ei yli-innokas, vaan lähinnä stressaantunut. Sen oli vaikea pysyä paikoillaan vaa'alla (12,1kg!), mutta saatiin kuitenkin kaikki hoidettua. Hupista merkkailtiin tietoja ylös, vaihdeltiin pari kysymystä puolin ja toisin, ja sitten sainkin lähteä kotiin ilman koiraani. Hassua oli se, ettei mitään faktaa tarkastettu - sirua ei luettu, ei katsottu rokotustodistusta.

Tähän väliin pitää kehua uutta pantaa, jonka ostin huuto.netistä. Aivan tör-ke-än kaunis! Istuu Hupille kuin nenä päähän. Kun sain haettua viikko sitten pannan postista, oli ihan pakko lähteä yhdelle ylimääräiselle lenkille tuon kanssa - kokeillakseni ja vähän esitelläkseni löytöäni. Vaikka Höynän kanssa ollaankin kuljettu nyt lähinnä edestä kiinnitettävillä valjailla, onnistui nätisti kulkeminen tämän pannan kanssa ihan hyvin. Pientä hienosäätöä, niin ei kohta enää muuta käytetäkään! Tosin mikään koirapuistoilupanta tämä ei ole, pelkään liikaa timanttien puolesta.

Ja asiaan. Puoli kahdelta tulikin jo soitto, että neiti on leikattu ja heräilee juuri. Kysyivät, millon haluan hakea koikun kotiin, ja minähän vastasin että heti kun mahdollista. Oli jotenkin tyhjä olo ilman Hupia. Lääkäri antoi luvan tulla puoli kolmelta, vaikka haku on yleensä neljän ja kuuden välillä.

Tokkurainen Hupi oli ehkä maailman surkein näky. Häntä koipien välissä, korvat luimussa, silmissä utuinen katse. Peräpää tärisi. Jaksoi se häntää heiluttaa, kun kävelin sisään huoneeseen, jossa hoitaja luovutti hihan minulle. Leikkaus oli mennyt hyvin, nyt pitäisi levätä pari viikkoa, tikit sulavat itsestään. Varo syöttämästä lihavaksi, aineenvaihdunta muuttuu, älä anna hyppiä, pidä rauhallisena, paljon aivojumppaa. Pari kehua kauniin koirani kauniista ulkonäöstä ja sitten päästiin kotiin. Oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus.

Höynä nukkui koko loppupäivän, pari kertaa kävin sen pissattamassa. Ennen nukkumaanmenoa sain syötettyä sille pari nakin palaa. Otin surkean vauvan sänkyyn nukkumaan, jotta saisin sen itseteosta kiinni, jos se erehtyisi nuolemaan haavaa. Onnellisena se käpertyi viereeni, selkä kylkeäni vasten ja kuono käsivarrelleni. Ehkä söpöintä, mitä tuo rotta on vähään aikaan tehnyt. Kahdelta taisi kipulääkkeen vaikutus loppua oikein kunnolla, sillä alkoi toivoton itku. Eikä se ollut mitään hysteeristä vinkunaa ja kitinää, vaan henkäyksien saattelemaa ininää, josta saatoin melkein kuulla kivun. Kipulääkkeitä ei kuitenkaan saanut antaa, joten valvoin vain ja kuuntelin raukkaparan voivottelua, kun se makasi pitkin pituuttaan ja tuijotteli seinää. Keksin viedä sen vielä pihalle ja pisujen jälkeen juotin pipetillä hieman vettä. Palattiin sänkyyn ja kuinka ollakaan, nukuttiin hyvin aamuun asti.

Potilas Hupi tänään aamulla.

Aamulla vauva oli vielä vähän väsynyt, mutta selkeästi piristynyt. Muutamassa tunnissa se karisteli viimeisiä voipumuksen merkkejä itsestään ja suostui jopa hieman maistelemaan naudanmahaa kongista. Nyt iltaan mennessä koikku on jo melkein oma itsensä, joskin tajuaa onneksi itsekin, ettei sovi riekkua. Kipulääkitystä en ainakaan vielä aloittanut, sillä voi olla ihan hyväkin, näin aktiiviselle koiralle, että särkee - näin se varoo paremmin haavaa. Toisaalta Hupi ei ole mitään kivun merkkejä sen pahemmin tänään enää osoittanut. 

Pari viikkoa yritetään tässä nyt himmailla. Voi kyllä mennä hankalaksi jo parin päivän jälkeen. Toisaalta mäkään en ole tällä hetkellä mitenkään hirveän innoissani liikkumaan, vasemmalle puolelle suuta kasvaa hyvää vauhtia samaan aikaan viisaudenhampaat ja saatana että on kivuliasta. Viime vuonna Unkarissa kasvoi oikealle alas, mutta se kipu kyllä hellitti kipulääkkeillä. Nyt saan popsia harva se tunti Buranaa 800mg ja Panadolia 1000mg eikä silti auta. Onneksi töihin pitää mennä vasta maanantaina.

A smile happens in a flash, but its memory can last a lifetime.

Käytiin tänään koirapuistossa - voitteko uskoa, että tuo pieni partamaakari on taas kuin entisensä! Siis se ihana kaikkia rakastava Hupinaatti joka juoksee aitojen viertä letkan edessä ja leikkii siistiä kaunista pentuleikkiä irvistyksineen ja etutassuilla mätkimisineen! Ja voi jehna että olin ylpeä. Koira karisteli viimeisetkin juoksujen aiheuttamat ärripurripölyt lumeen ja leikitti jopa vähän isompia koiria. Näillä mennään ja toivotaan että leikkauksen jälkeen vielä vähän paremmin!
Kävin muuten lauantaina siellä ongelmakoiraluennolla. Aikamoista turhuutta se minulle oli, siellä puhuttiin lähinnä aggressiivisista remmirähjähuligaaneista, joten yhtä tyhjän kanssa. Mutta tietääpähän tulevaisuudessa, jos sellainenkin tapaus tulee vastaan. Pari hyvää palkitsemisvinkkiä kyllä tuli!
Luennolla myös painotettiin, että koiran pitäisi saada toteuttaa itseään ja vaistojaan ja tehdä ainakin välillä sellaista mielekästä puuhaa, joka noin yleensä ei ehkä sovi kotikoiraetikettiin. Niinpä sunnuntaiaamuna nousimme aikaisin ja suuntasimme Kaisaniemenrannalle. Hupi sai olla lähes koko matkan sinne irti, koska liikenteessä ei siihen aikaan juuri muita ollut. Rannalta sujahdettiin jäälle ja päästin ilmoille sen maagisen taikasanan; "Saa mennä". Eikä mennyt kuin hetki ja koira oli vain pieni piste horisontissa. Ilo alkoi siitä, kun päästiin venelaitureille, jonne sinnikkäästi kokoontui variksia, mitälie sieltä nokkivat. Lintukoira-Hupi tuli ne äkättyään ensin vähän mietiskellen luokseni, että sopiikohan mammalle nyt jos vähän noita härnään. Ja sopihan se. Hetken se niitä seisoi ja paineli sitten sellaista kyytiä variksia päin, että ihan kauhistutti. Variksia varmaan enemmän kuin minua. Yhden kunniakierroksen jälkeen sesse palasi aina kuuliaisesti luokseni, kunnes jähmettyi taas ja sinkosi takaisin linnustamaan. Varikset ottivat loppujen lopuksi nuo hyökkäykset aika lunkisti eivätkä lopulta viitsineet enää edes kovin pitkälle pakoilla. Hupia tietysti kismitti, ja pari turhautunutta haukahdustakin piti päästää. Mutta tyytyväisinä palailtiin kotio. 
Huomenna onkin jännä päivä, illalla on nimittäin kurssin ensimmäinen tunti! Vähän kauhistuttaa. Sitä ennen käydään kuitenkin katsomassa mummia, joka palasi pari päivää sitten kolmen kuukauden talvilomalta Espanjasta. Hupi varmaan sekoaa, kun pääsee taas lempimummiaan moikkaamaan!
Ja ihan vain todetakseni, elämäntaparemonttini on mennyt taas niin pieleen kuin olla ja voi. Ollapa säännölliset aikataulut ja rutiinit, niin voisi toimiakin. Mutta ei kai auta lannistua. Kunhan nuo jäät tuosta sulaa, niin lupaan kiriä taas. Lupaan myös tarttua tuohon kameraan useammin ja kuvata muutakin kuin tuota leijonanpentua. Sitähän varten se on ostettu. Tai mulle lahjaksi annettu. 
Kesä (tai jos nyt ensin kevät!) täältä tullaan!