A smile happens in a flash, but its memory can last a lifetime.

Käytiin tänään koirapuistossa - voitteko uskoa, että tuo pieni partamaakari on taas kuin entisensä! Siis se ihana kaikkia rakastava Hupinaatti joka juoksee aitojen viertä letkan edessä ja leikkii siistiä kaunista pentuleikkiä irvistyksineen ja etutassuilla mätkimisineen! Ja voi jehna että olin ylpeä. Koira karisteli viimeisetkin juoksujen aiheuttamat ärripurripölyt lumeen ja leikitti jopa vähän isompia koiria. Näillä mennään ja toivotaan että leikkauksen jälkeen vielä vähän paremmin!
Kävin muuten lauantaina siellä ongelmakoiraluennolla. Aikamoista turhuutta se minulle oli, siellä puhuttiin lähinnä aggressiivisista remmirähjähuligaaneista, joten yhtä tyhjän kanssa. Mutta tietääpähän tulevaisuudessa, jos sellainenkin tapaus tulee vastaan. Pari hyvää palkitsemisvinkkiä kyllä tuli!
Luennolla myös painotettiin, että koiran pitäisi saada toteuttaa itseään ja vaistojaan ja tehdä ainakin välillä sellaista mielekästä puuhaa, joka noin yleensä ei ehkä sovi kotikoiraetikettiin. Niinpä sunnuntaiaamuna nousimme aikaisin ja suuntasimme Kaisaniemenrannalle. Hupi sai olla lähes koko matkan sinne irti, koska liikenteessä ei siihen aikaan juuri muita ollut. Rannalta sujahdettiin jäälle ja päästin ilmoille sen maagisen taikasanan; "Saa mennä". Eikä mennyt kuin hetki ja koira oli vain pieni piste horisontissa. Ilo alkoi siitä, kun päästiin venelaitureille, jonne sinnikkäästi kokoontui variksia, mitälie sieltä nokkivat. Lintukoira-Hupi tuli ne äkättyään ensin vähän mietiskellen luokseni, että sopiikohan mammalle nyt jos vähän noita härnään. Ja sopihan se. Hetken se niitä seisoi ja paineli sitten sellaista kyytiä variksia päin, että ihan kauhistutti. Variksia varmaan enemmän kuin minua. Yhden kunniakierroksen jälkeen sesse palasi aina kuuliaisesti luokseni, kunnes jähmettyi taas ja sinkosi takaisin linnustamaan. Varikset ottivat loppujen lopuksi nuo hyökkäykset aika lunkisti eivätkä lopulta viitsineet enää edes kovin pitkälle pakoilla. Hupia tietysti kismitti, ja pari turhautunutta haukahdustakin piti päästää. Mutta tyytyväisinä palailtiin kotio. 
Huomenna onkin jännä päivä, illalla on nimittäin kurssin ensimmäinen tunti! Vähän kauhistuttaa. Sitä ennen käydään kuitenkin katsomassa mummia, joka palasi pari päivää sitten kolmen kuukauden talvilomalta Espanjasta. Hupi varmaan sekoaa, kun pääsee taas lempimummiaan moikkaamaan!
Ja ihan vain todetakseni, elämäntaparemonttini on mennyt taas niin pieleen kuin olla ja voi. Ollapa säännölliset aikataulut ja rutiinit, niin voisi toimiakin. Mutta ei kai auta lannistua. Kunhan nuo jäät tuosta sulaa, niin lupaan kiriä taas. Lupaan myös tarttua tuohon kameraan useammin ja kuvata muutakin kuin tuota leijonanpentua. Sitähän varten se on ostettu. Tai mulle lahjaksi annettu. 
Kesä (tai jos nyt ensin kevät!) täältä tullaan!