I am the one who lives to run, I don't stop till the chase is done

No mun on nyt vaan pakko saada vinttikoira. Hupihan on sellainen wannabe-whippet. Nopea, hössöttävä, ystävällinen koipeliini, joka tykkää loikoilla mun kanssa sohvalla. Olen nyt muutaman kuukauden ajan lukenut Tuulen Koirat -foorumia, ja villitys omaan vinttiin sen kun kasvaa.

Joskus pahimman Unkari-kuumeen (hah, ihan kuin se olisi muka laskenut..) aikaan tutkin hullun kiilto silmissä unkarilaisia hevosrotuja, mutta siinä samalla myös koirarotuja. Mikään niistä ei minua muuten kiinnostanut, etenkään nyt kun sekametelisoppa pumi-puli-unkarinvizsla Hupi on tutustuttanut minua unkarilaisiin rotuihin, mutta unkarinvinttikoira jäi jotenkin mieleen. Kulutin tunteja lukemalla siitä, mutta totesin lopuksi, ettei se minun rotuni ole. Koska haluan Hupille jossain vaiheessa kaverin, aloin lueskella muista vinteistä.

Isot koirat ovat aina olleet lähempänä sydäntäni kuin pienet - Hupikin jäi harmittavan pieneksi. Vaikka sen motto (Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn lisäksi) onkin En ole pieni, olen sporttisen matala, olisin mieluusti sallinut sen kasvavan vielä vaikka kymmenisen senttiä ylöspäin. Aluksi katselinkin vain isoja vinttikoirarotuja. Borzoi eli venäjänvinttikoira sulatti sydämeni täysin; ne ovat aristokraattisen kuninkaallisen kauniita, sulavia, nopeita. Karvaisia. Eihän sellainen iso karvakasa millään mahtuisi yksiööni. Seuraavaksi sloughit, galgot ja azawakhit, mutta nekin ovat turhan isoja. Ja niinpä tyydyin katselemaan pienempiä vinttareita. Tai siis whippettejä. Mikään muu ei oikein ole makuuni.

Ennen kaikkea hippetti sopisi Hupin kaveriksi! Ne tulisivat olemaan suhteellisen samankokoisia ja -painoisia (vipukka nyt ehkä muutaman sentin korkeampi), ja varmasti halu juosta olisi yhtä palava. Olisivat varmaan samalla aaltopituudella. Ja jos (KUN!!) aloitan opiskelun, olisi Koirallakin seuraa. Tosin hankinta voisi varmaan aikaisintaan sijoittua syksyyn tai ensi kevääseen. Mistä tulikin mieleen, että Hupilla on sterilointiaika maaliskuun lopussa! Jes, ei enää hormonihyrräystä!

Toki mun pitää vielä kysyä vuokranantajalta, sopiiko ottaa toinen koira. Mutta jos se ei onnistu, niin aina voi muuttaa. Tosin syksyyn asti mun pitää asua tässä, jos haluan takuuvuokran takaisin.

Vapaapäivä on sujunut köllötellen, siivoillen, telkkaria katsoen, koneella istuen ja sitten, uskomatonta kyllä, pääsykokeisiin lukien. Ulkoilu on jäänyt vähälle tuon säälimättömän tuiskeen ja tuulen takia. Hupi on tietysti ollut vähän pahoillaan, mutta antoi kai anteeksi, kun on saanut koko päivän köllötellä vierelläni sohvalla ja jopa sängyllä. Ja on se uni sillekin maittanut, nytkin kuorsaa ja juoksee vieressäni unissaan.

Aamulla oli ihana herätä, kun postiluukussa odotti Battery-tölkki ja pulla. Mulla on maailman paras ystävä, naapuri ja työkaveri! Muutenkin olen ollut pari päivää ihmeen positiivisella tuulella. Rasmuksen kuoleman jälkeen tuntuu, että olen vain itkenyt ja ollut töissä. Mutta paistaa se aurinko risukasaankin. Lauantaina ohjelmassa on Messukeskuksen Horse Fair -hevosmessut, jonne Unkarin porukkaa tulee paikalle. Pakko mennä moikkaamaan, kun en viimeksi Matkamessuille päässyt heitä tervehtimään. Sen jälkeen ongelmakoiraluento Heiluvan Hännän tiloissa Pitäjänmäessä. Se on osa parin viikon päästä alkavaa itsehillintäkurssia, jonne ilmoitin Hupin. 

Otsikko runosta Life of a Whippet by Darren M. Grine

Taas valo viiltää taivaanrantaa, se päivän yöstä erottaa, on aika tullut pois se antaa, jota niin paljon rakastaa. Hyvää matkaa ystäväni, sua ikuisesti jään kaipaamaan, hyvää matkaa rakkaimpani, kunnes jälleen kohdataan.

 Rasmus 2001-2012
Aludj jól, angyalom! Nagyon szeretlek.

I'm starting to hate reading these books!

Olen vasta viikon ajan katsellut pääsykoekirjojani Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen Unkarin kielen ja kulttuurin linjalle, ja nyt jo tuntuu, ettei tästä tule mitään. Yhtikäs mitään. Joka toinen lause on käsittämätöntä hepreaa. Lukiessani yritän pitää mielessä, että tämä on se, mitä haluan, mutta rehellisesti voin myöntää, että jos on valittava lukemisen ja telkkarin katsomisen välillä, jälkimmäinen voittaa. Menen jopa mieluummin ajoissa nukkumaan, kuin annan aivojeni kärsiä moisista sepustuksista. Mutta vielä mä tartun itseäni niskasta.

Hupin on päässyt nyt päivittäin jäille juoksentelemaan, siellä kun on tilaa rellestää vaikka kuinka. Tänäaamunakin oli tarkoitus mennä jäitä pitkin pitkä lenkki, mutta lyhyeksi jäi kun Hupi aloitti taas pelleilyn. Toisin sanoen jos se ei saa huomiota - nimenomaan vapaana ollessaan, se alkaa juosta ympärilläni haukkuen. Kiinnihän se ei noissa tilanteissa anna, joten kun se oli show'nsa hetkeksi lopettanut, kutsuin luokse, laitoin hihnan ja päästin uudestaan irti remmin kanssa. Kun rotta taas aloitti, ei muuta kun hihnasta kiinni ja koira selälleen lumeen. Kotiin käveltiin lyhyessä hihnassa, eli siihen loppui se hauskanpito. Tiedä sitten mikä tuota vaivaa. Koirapuistoilukin on tuon takia jäissä, koska tuo toiminta häiritsee ihan suunnattomasti muita. Hupilla ei nimittäin ole mikään ihan pienen koiran haukku.

Viikko sitten sunnuntaina oltiin kuitenkin veljeskolmikon kanssa puistoilemassa. Oli mukavaa nähdä koko pentue yhdessä; Hupi, Nappe, Nappi ja Rico. Tapaaminen jäi kyllä hieman lyhyeksi, sillä kylmä oli kuin Siperiassa. Juoksuinen Hupi oli tietysti ämmämäisellä tuulella ja antoi innokkaille pojille kyytiä haukunnansa lomasta. No, sovittiin että kesällä uudestaan. Silloin tarkenee seistäkin ulkona. Kuvia tuli otettua, mutta koska vauhti oli kova ja varsin luminen, eivät ne onnistuneet mitenkään erityisen hyvin. Eikä sillä, että olisi tarennut kuvia hirveästi näpsiäkään.

Tämän päivän valmistaudun ensiviikon aamuvuoroputkeen. Maanantaista perjantaihin 6-14/15 töissä, ei paljoa houkuta. Aamuvuorot ovat kyllä kivoja, jos niitä ei joudu montaa peräjälkeen tekemään. Iltaisin olisi aikaa tehdä mitä vaan, mutta ainakin mulla se menee yleensä siihen, että puuhailen koiran kanssa ja painun sitten viimeistään kahdeksalta nukkumaan..

Äitee kävi justiinsa kaverinsa kanssa laittamassa mulle verhotangon. Kiva kun ei tarvitse enää aamuisin herätä valoon, joita noi entiset sälekaihtimia muistuttavat verhot eivät juuri pitäneet. Jätettiin ne kyllä paikoilleen varmuuden vuoksi. Vieraiden takia tuli siivottuakin, ei niitä olisi muuten kehdannut tänne päästää :D Äitikin ihmetteli, että miten kämppä ei kerrankin näytä siltä kuin tsunami olisi pyyhkäissyt yli. Kehotin sitä hankkimaan koiran, ei sitä sotkua silloin huomaa.

This coldness is way out of line!

Kun vielä oli sateista ja räntäistä, kaipasin lunta ja pakkasta. Nyt kaipaan vain kesää ja aurinkoa. Istun täysillä lämmittävän lämpöpatterini vieressä toivoen, etten jäädy elävältä. Valitettavasti tämä patteri on ikkunan alla, joten moinen kombinaatio aiheuttaa vain puoliksi kylmää ja puoliksi kuumaa, mikä jostain syystä ei ole yhtä kuin lämmin. Toivottavasti tuo koira ei viihdy tuolla ulkona kauaa, kun lenkille lähtö kohta koittaa.

Tiistaina saattelin yhden parhaista ystävistäni Helsinki-Vantaalle, josta Amsterdamin ja Pekingin kautta kone kuskasi hänet (ja välilaskun Damiin jälkeen myös kuulemma noin miljoona kiinalaista) Australiaan Sydneyyn. Voisinkohan olla enää yhtää kateellisempi? Sain muutamia tunteja sitten viestin, että perillä on. Ikävä. Tiedä että miten päin tässä pitäisi olla, kun ei voikaan laittaa viestiä tai soittaa jos mieli tekee. Toivottavasti viikot menevät nopeasti.

Palatakseni elämäni keskipisteeseen (sarkasmia, mutta myös totuuden jyvänen), joka tähän mennessä (ja usein myös arkielämässä) on esiintynyt nimellä koira. Nyt tuo karvaton rotta makaa sängylläni minun puolellani ja varmaan nautiskelee lämmöstä, jonka jälkeeni jätin. Hiljaa mielessäni punon kostoa, että heitän sen kohta tuonne jäätävään lumihankeen. Hah. Ajatus karkasi taas sivuraiteille, mikä ei suinkaan ole yllättävää, mutta oikeastaan minun piti hieman esitellä tuota karvalakkia. Koirani on siis pian 10-kuukautinen narttu, joka tottelee nimeä Hupi (jos tottelee). Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, se on usein myös Koira, Kakara, Humppa, Höpi, Pöljä, Bämbi, Pentu, Hupsu, Humpatti ja niin edelleen.

Hupi on Unkarissa syntynyt sekarotuinen rakkauslapsi. Sen äiti on pumin ja pulin sekoitus, kaunis valkea Böbe, joka on minulle tuttu jo ihan pennusta asti. Böbe oli pieni karvainen pallero, kun sen ensi kerran näin, ja oli ihanaa seurata sen kasvua kuukausi. Siitä tuli tavallaan elämäni koira, enkä muuta aikoinani halunnutkaan, kuin "Pötkylän" kanssani Suomeen. Koska se ei onnistunut, otin pennun sen toisesta pentueesta. Toiveena oli äitinsä näköinen ja oloinen narttu, mutta sainkin sekakarvaisen vaaleanpunaisen vinttikoiraa muistuttavan pennun, jolla on parta. Böbestä muistuttavat ainoastaan valkoinen läntti Hupin rinnassa sekä pienet valkoiset rajat tasuissa. Isä on tietääkseni karkeakarvainen unkarinvizsla.

Böbe heinäkuussa 2011

Äidiltään Hupi peri kyllä loputtoman energisen luonteensa, kantavan haukkuäänen ja paimennusvietin. Isältä tuli seisojan elkeet ja halu vaania koirakavereita sekä juosta sydämensä kyllyydestä. Hain pienen kauniin nyytin Helsinki-Vantaan lentokentältä kesäkuussa 2011, ja niinhän sitä sanotaan, ettei ole mitään suloisempaa, kuin koiranpentu. Hupi oli kuulemma matkustanut koko matkan sievässä vaaleanpunaisessa kantokassissaan täysin rauhassa nukkuen, joten osasin kaavailla pennustani rauhallista, hyvähermoista koiraa. Parissa viikossa kävi ilmi, että Hupi oli kaikkea muuta kuin rauhallinen; se halusi liikkua, pomppia, juosta, kieriä. Ja sellainen se on edelleen. Kun koira kasvoi, kasvoi tarve soheltaa ympäriinsä mahdollisimman sekopäisesti.

Pitääpä jatkaa koiruudesta joskus jatkossa, nyt kutsuu ulkoilu! Sunnuntaina olisi tarkoitus tavata Hupin kaikki kolme veljeä, jännittää! Yksi näistä tavattiinkin jo aikaisemmin talvella. Toivotaan, että tämä kakara nyt osaisi käyttäytyä, mutta taitaa jäädä toiveeksi, sillä juoksut ja uhmaikä on päällä..

Selviääköhän tuolla ulkona hengissä.