This coldness is way out of line!

Kun vielä oli sateista ja räntäistä, kaipasin lunta ja pakkasta. Nyt kaipaan vain kesää ja aurinkoa. Istun täysillä lämmittävän lämpöpatterini vieressä toivoen, etten jäädy elävältä. Valitettavasti tämä patteri on ikkunan alla, joten moinen kombinaatio aiheuttaa vain puoliksi kylmää ja puoliksi kuumaa, mikä jostain syystä ei ole yhtä kuin lämmin. Toivottavasti tuo koira ei viihdy tuolla ulkona kauaa, kun lenkille lähtö kohta koittaa.

Tiistaina saattelin yhden parhaista ystävistäni Helsinki-Vantaalle, josta Amsterdamin ja Pekingin kautta kone kuskasi hänet (ja välilaskun Damiin jälkeen myös kuulemma noin miljoona kiinalaista) Australiaan Sydneyyn. Voisinkohan olla enää yhtää kateellisempi? Sain muutamia tunteja sitten viestin, että perillä on. Ikävä. Tiedä että miten päin tässä pitäisi olla, kun ei voikaan laittaa viestiä tai soittaa jos mieli tekee. Toivottavasti viikot menevät nopeasti.

Palatakseni elämäni keskipisteeseen (sarkasmia, mutta myös totuuden jyvänen), joka tähän mennessä (ja usein myös arkielämässä) on esiintynyt nimellä koira. Nyt tuo karvaton rotta makaa sängylläni minun puolellani ja varmaan nautiskelee lämmöstä, jonka jälkeeni jätin. Hiljaa mielessäni punon kostoa, että heitän sen kohta tuonne jäätävään lumihankeen. Hah. Ajatus karkasi taas sivuraiteille, mikä ei suinkaan ole yllättävää, mutta oikeastaan minun piti hieman esitellä tuota karvalakkia. Koirani on siis pian 10-kuukautinen narttu, joka tottelee nimeä Hupi (jos tottelee). Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, se on usein myös Koira, Kakara, Humppa, Höpi, Pöljä, Bämbi, Pentu, Hupsu, Humpatti ja niin edelleen.

Hupi on Unkarissa syntynyt sekarotuinen rakkauslapsi. Sen äiti on pumin ja pulin sekoitus, kaunis valkea Böbe, joka on minulle tuttu jo ihan pennusta asti. Böbe oli pieni karvainen pallero, kun sen ensi kerran näin, ja oli ihanaa seurata sen kasvua kuukausi. Siitä tuli tavallaan elämäni koira, enkä muuta aikoinani halunnutkaan, kuin "Pötkylän" kanssani Suomeen. Koska se ei onnistunut, otin pennun sen toisesta pentueesta. Toiveena oli äitinsä näköinen ja oloinen narttu, mutta sainkin sekakarvaisen vaaleanpunaisen vinttikoiraa muistuttavan pennun, jolla on parta. Böbestä muistuttavat ainoastaan valkoinen läntti Hupin rinnassa sekä pienet valkoiset rajat tasuissa. Isä on tietääkseni karkeakarvainen unkarinvizsla.

Böbe heinäkuussa 2011

Äidiltään Hupi peri kyllä loputtoman energisen luonteensa, kantavan haukkuäänen ja paimennusvietin. Isältä tuli seisojan elkeet ja halu vaania koirakavereita sekä juosta sydämensä kyllyydestä. Hain pienen kauniin nyytin Helsinki-Vantaan lentokentältä kesäkuussa 2011, ja niinhän sitä sanotaan, ettei ole mitään suloisempaa, kuin koiranpentu. Hupi oli kuulemma matkustanut koko matkan sievässä vaaleanpunaisessa kantokassissaan täysin rauhassa nukkuen, joten osasin kaavailla pennustani rauhallista, hyvähermoista koiraa. Parissa viikossa kävi ilmi, että Hupi oli kaikkea muuta kuin rauhallinen; se halusi liikkua, pomppia, juosta, kieriä. Ja sellainen se on edelleen. Kun koira kasvoi, kasvoi tarve soheltaa ympäriinsä mahdollisimman sekopäisesti.

Pitääpä jatkaa koiruudesta joskus jatkossa, nyt kutsuu ulkoilu! Sunnuntaina olisi tarkoitus tavata Hupin kaikki kolme veljeä, jännittää! Yksi näistä tavattiinkin jo aikaisemmin talvella. Toivotaan, että tämä kakara nyt osaisi käyttäytyä, mutta taitaa jäädä toiveeksi, sillä juoksut ja uhmaikä on päällä..

Selviääköhän tuolla ulkona hengissä.