They say money can't buy happiness

.. but I just bought flight ticket to Hungary and I'm so damn happy.

Ollaan käytetty Hupin kanssa kahden päivän vapaat oikein mallikkaasti; eilen käytiin äidin ja pikkuveljen kanssa Paloheinässä pitkällä kävelyllä ja heiteltiin koiraparalle keppiä alamäkeen. Hupi oli ihan riemuissaan, vaikka rankkaahan sen ylöspäin juoksemisen täytyi olla. Puolentoista tunnin aherruksen jälkeen ajeltiin äidin luo, syötiin ja sitten lähdettiin koiran kanssa junalla Pasilaan, josta käveltiin vielä kotiin. Hupilla sammui lamppu heti, kun pääsi omaan sänkyyn. Eikä mikään ihmekään. 

Tänään lähdettiin aamukymmeneltä kohti Paloheinää, mutta päätinkin kesken matkan, että vaihdetaan Paloheinän metsät Pohjois-Haagan metsiin. Koko reissuun upposi hienot kolme ja puoli tuntia, koska löydettiin ihan mielettömiä reittejä. Väsyneinä palattiin kotiin ja minä lähdin käymään töissä. Kun parin tunnin jälkeen palasin, koira oli edelleen ihan kaput, hyvä että jaksoi päätä nostaa, ja jatkoi uniaan ihan kuin en olisi kotiin tullutkaan. Nyt olen minäkin niin poikki, että tekisi mieli heittäytyä sohvalle torkkumaan. Huomenna kuitenkin työt kutsuvat, joten varmaan olisi ihan aiheellista nukkua yöllä.

Siinähän se kaikki tapahtunut sitten taas oli. Väsyttää niin, ettei ajatus kulje. Tänään piti lähteä vielä kokeilemaan pyörää, mutta en kyllä jaksa. Ehtiihän sitä myöhemminkin. Ilostuin tänään töissä, kun kattelin kesälomalistoja. Mulle kiertyi huimat 36 päivää palkallista lomaa, 6 päivää tosin menee ensi talveen. Toivoin yhtä lomaviikkoa toukokuulle, kahta heinäkuulle ja loput on oikeastaan ihan sama.

Käytiin viime keskiviikkona katsomassa Titanic 3D Tennispalatsissa parin kaverin kanssa. Olipa mieletön yhteenkuulumisen fiilis, kun koko sali itki itkemistään. Aika naispainotteinen yleisö kyllä oli, ei siis mikään ihmekään kun päätyi vetistelyksi. Mitään kolmedeetähän elokuvassa ei kyllä ollut, mitä nyt joskus joku laivan kaide näytti siltä, kuin olisi ollut edessäni. Vähän rahan haaskausta, koska leffahan taisi tulla viime maanantaina ihan telkkaristakin.

Piti myös ostaa kaverin kanssa liput Lady Gagan keikalle Helsinkiin, mutta ei näköjään olla true-faneja, koska liput ehittiin myydä loppuun ennen kuin me ehdittiin kissaa sanoa. Tallinnassa olisi pari päivää ennen Helsinkiä samainen keikka, mutta ehkä ihan hyvä, että säästyy rahat. Elokuussa on luvassa myös Weekend Festival, jonne jostain syystä päätin lähteä, vaikka ei siellä näillä näkymin muita kiinnostavia esiintyjiä ole kuin Hurts. Ja sekin nähtiin Jäähallissa viime vuonna.

Mikä parasta, heinäkuussa kutsuu Unkari! Kaksi viikkoa paratiisissa, ja sain vielä seuraakin mukaan. Can't wait!

Well I've been afraid of changin' cause I've built my life around you.

On maailman suurin vale, että loman jälkeen jaksaisi paremmin töissä. Täyttä itsepetosta, jos noin ajattelee. Miettikääpä nyt; olet saanut maistaa vapautta, ja yhtäkkiä sitä pitäisi taas kahlita itsensä arkeen ja rutiiniin - tai siis mullahan ei rutiinia vuorotyössä ole, joten rutiinittomuuteen on ehkä oikeampi sana tähän. Kaiken lisäksi ensimmäinen vuoro vapaiden jälkeen on aamuvuoro kuudesta kahteen. Yöllä on satanut lunta. Kämppäsi on jäätynyt ja koirasi näyttää siltä, kuin se olisi vetänyt sieniä, koska ei ole saanut liikkua neljään päivään. Silti se pitäisi jättää yksin noin kahdeksaksi tunniksi. Töissä tajuat, että olet raahautunut paikalle vain huomataksesi, kuinka idiootteja ihmiset osaavat olla. Heti aamusta ilmoitetaan, että päivävuoron päällikkö ei aio tulla paikalle, koska hän on niin humalassa 3:34 yöllä ilmoittanut. Tehtiin minulle helpoksi taas vihata työtäni enemmän ja enemmän. Tämä kaikki siis viikko sitten maanantaina.

Muutama ilta sitten unen tuloa odotellessani lueskelin jotain ikivanhoja Trendejä ja totesin, että kirjoittaminen on sitä, mitä mä haluaisin isona tehdä. Siis kuinka helppoa. Kirjoitella elääkseen jotain huippukiinnostavaa (ei siis tätä) blogia ja kerran pari kuukaudessa vääntää vasemmalla kädellä joku huippukiinnostava kolumni johonkin huippukiinnostavaan lehteen. Vaikka Trendiin. Mitään kirjaahan mä en haluaisi kirjoittaa, vaikka joskus yläasteikäsenä sekin taisi olla haaveena. Äitihän myisi hattunsa jos musta tulisi journalisti. Jos en unkaria pääse lukemaan (tämä lause olisi tosin voinut alkaa sanalla kun, mutta annan optimismin nostella päätään jossain selkärangassani), se varmaan taas yrittää voittaa jonkun palkinnon viestinnän ja journalismin puolestapuhujana.

Yksi viikko on mennyt taas hujauksessa, enkä ole saanut vielä avattua viimeistä pääsykoekirjaa. Olen jo käytännössä luovuttanut. Yksi kaverini totesi, että hei - mikä kiire tässä on. Ensi vuonna uudestaan. Totta. Harva tuntemani on päässyt ensimmäisellä yrityksellä sisään mihinkään. Ja vaikka se vuosi tarkottaisi yhtä lisävuotta ihanassa kamalassa työpaikassani, olen valmis siihen. Onpahan aikaa lukea pääsykoekirjoja oikein hamaan loppuun asti.

Hupi voi hyvin. Se on turhautunut, koska liikuntakielto pitää yhä. Mutta me sinnitellään vielä päivä tai pari. Kunhan ollaan vähän harjoiteltu rallaamista, mennään kokeileman pyöräilemistä. Huippua!

Glee ♥

The best of us can find happiness in misery.

Jopas on aikaa vierähtänyt viime postauksesta. En kai ole ehtinyt, eikä ole ollut mitään kirjoitettavaakaan. Nyt on.

Eilinen alkoi mukavasti kuuden kieppeillä, sillä Viikin Yliopistollisella Eläinsairaalalla piti olla jo 7.30. Hupi oli tietysti innoissaan, luuli kai että metsään ollaan menossa. Juoksemisen sijasta neitiä odotti sterilointi, joskin pyöriessämme yliopistoalueen kaikkien biokeskus-rakennusten välissä olin melko varma, ettemme koskaan löydä perille. Onneksi muutama avulias ohikulkija tiesi kertoa vähän suuntaa, ja lopulta pääsimme kohteeseen, jossa ilmoittautumisen jälkeen oli puolisen tuntia odottelua.

Lopulta meidät kutsui sisään nuori hoitaja, joka katsoi Hupia hieman levottomasti - eikä ihme, sillä koira oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Ei yli-innokas, vaan lähinnä stressaantunut. Sen oli vaikea pysyä paikoillaan vaa'alla (12,1kg!), mutta saatiin kuitenkin kaikki hoidettua. Hupista merkkailtiin tietoja ylös, vaihdeltiin pari kysymystä puolin ja toisin, ja sitten sainkin lähteä kotiin ilman koiraani. Hassua oli se, ettei mitään faktaa tarkastettu - sirua ei luettu, ei katsottu rokotustodistusta.

Tähän väliin pitää kehua uutta pantaa, jonka ostin huuto.netistä. Aivan tör-ke-än kaunis! Istuu Hupille kuin nenä päähän. Kun sain haettua viikko sitten pannan postista, oli ihan pakko lähteä yhdelle ylimääräiselle lenkille tuon kanssa - kokeillakseni ja vähän esitelläkseni löytöäni. Vaikka Höynän kanssa ollaankin kuljettu nyt lähinnä edestä kiinnitettävillä valjailla, onnistui nätisti kulkeminen tämän pannan kanssa ihan hyvin. Pientä hienosäätöä, niin ei kohta enää muuta käytetäkään! Tosin mikään koirapuistoilupanta tämä ei ole, pelkään liikaa timanttien puolesta.

Ja asiaan. Puoli kahdelta tulikin jo soitto, että neiti on leikattu ja heräilee juuri. Kysyivät, millon haluan hakea koikun kotiin, ja minähän vastasin että heti kun mahdollista. Oli jotenkin tyhjä olo ilman Hupia. Lääkäri antoi luvan tulla puoli kolmelta, vaikka haku on yleensä neljän ja kuuden välillä.

Tokkurainen Hupi oli ehkä maailman surkein näky. Häntä koipien välissä, korvat luimussa, silmissä utuinen katse. Peräpää tärisi. Jaksoi se häntää heiluttaa, kun kävelin sisään huoneeseen, jossa hoitaja luovutti hihan minulle. Leikkaus oli mennyt hyvin, nyt pitäisi levätä pari viikkoa, tikit sulavat itsestään. Varo syöttämästä lihavaksi, aineenvaihdunta muuttuu, älä anna hyppiä, pidä rauhallisena, paljon aivojumppaa. Pari kehua kauniin koirani kauniista ulkonäöstä ja sitten päästiin kotiin. Oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus.

Höynä nukkui koko loppupäivän, pari kertaa kävin sen pissattamassa. Ennen nukkumaanmenoa sain syötettyä sille pari nakin palaa. Otin surkean vauvan sänkyyn nukkumaan, jotta saisin sen itseteosta kiinni, jos se erehtyisi nuolemaan haavaa. Onnellisena se käpertyi viereeni, selkä kylkeäni vasten ja kuono käsivarrelleni. Ehkä söpöintä, mitä tuo rotta on vähään aikaan tehnyt. Kahdelta taisi kipulääkkeen vaikutus loppua oikein kunnolla, sillä alkoi toivoton itku. Eikä se ollut mitään hysteeristä vinkunaa ja kitinää, vaan henkäyksien saattelemaa ininää, josta saatoin melkein kuulla kivun. Kipulääkkeitä ei kuitenkaan saanut antaa, joten valvoin vain ja kuuntelin raukkaparan voivottelua, kun se makasi pitkin pituuttaan ja tuijotteli seinää. Keksin viedä sen vielä pihalle ja pisujen jälkeen juotin pipetillä hieman vettä. Palattiin sänkyyn ja kuinka ollakaan, nukuttiin hyvin aamuun asti.

Potilas Hupi tänään aamulla.

Aamulla vauva oli vielä vähän väsynyt, mutta selkeästi piristynyt. Muutamassa tunnissa se karisteli viimeisiä voipumuksen merkkejä itsestään ja suostui jopa hieman maistelemaan naudanmahaa kongista. Nyt iltaan mennessä koikku on jo melkein oma itsensä, joskin tajuaa onneksi itsekin, ettei sovi riekkua. Kipulääkitystä en ainakaan vielä aloittanut, sillä voi olla ihan hyväkin, näin aktiiviselle koiralle, että särkee - näin se varoo paremmin haavaa. Toisaalta Hupi ei ole mitään kivun merkkejä sen pahemmin tänään enää osoittanut. 

Pari viikkoa yritetään tässä nyt himmailla. Voi kyllä mennä hankalaksi jo parin päivän jälkeen. Toisaalta mäkään en ole tällä hetkellä mitenkään hirveän innoissani liikkumaan, vasemmalle puolelle suuta kasvaa hyvää vauhtia samaan aikaan viisaudenhampaat ja saatana että on kivuliasta. Viime vuonna Unkarissa kasvoi oikealle alas, mutta se kipu kyllä hellitti kipulääkkeillä. Nyt saan popsia harva se tunti Buranaa 800mg ja Panadolia 1000mg eikä silti auta. Onneksi töihin pitää mennä vasta maanantaina.

A smile happens in a flash, but its memory can last a lifetime.

Käytiin tänään koirapuistossa - voitteko uskoa, että tuo pieni partamaakari on taas kuin entisensä! Siis se ihana kaikkia rakastava Hupinaatti joka juoksee aitojen viertä letkan edessä ja leikkii siistiä kaunista pentuleikkiä irvistyksineen ja etutassuilla mätkimisineen! Ja voi jehna että olin ylpeä. Koira karisteli viimeisetkin juoksujen aiheuttamat ärripurripölyt lumeen ja leikitti jopa vähän isompia koiria. Näillä mennään ja toivotaan että leikkauksen jälkeen vielä vähän paremmin!
Kävin muuten lauantaina siellä ongelmakoiraluennolla. Aikamoista turhuutta se minulle oli, siellä puhuttiin lähinnä aggressiivisista remmirähjähuligaaneista, joten yhtä tyhjän kanssa. Mutta tietääpähän tulevaisuudessa, jos sellainenkin tapaus tulee vastaan. Pari hyvää palkitsemisvinkkiä kyllä tuli!
Luennolla myös painotettiin, että koiran pitäisi saada toteuttaa itseään ja vaistojaan ja tehdä ainakin välillä sellaista mielekästä puuhaa, joka noin yleensä ei ehkä sovi kotikoiraetikettiin. Niinpä sunnuntaiaamuna nousimme aikaisin ja suuntasimme Kaisaniemenrannalle. Hupi sai olla lähes koko matkan sinne irti, koska liikenteessä ei siihen aikaan juuri muita ollut. Rannalta sujahdettiin jäälle ja päästin ilmoille sen maagisen taikasanan; "Saa mennä". Eikä mennyt kuin hetki ja koira oli vain pieni piste horisontissa. Ilo alkoi siitä, kun päästiin venelaitureille, jonne sinnikkäästi kokoontui variksia, mitälie sieltä nokkivat. Lintukoira-Hupi tuli ne äkättyään ensin vähän mietiskellen luokseni, että sopiikohan mammalle nyt jos vähän noita härnään. Ja sopihan se. Hetken se niitä seisoi ja paineli sitten sellaista kyytiä variksia päin, että ihan kauhistutti. Variksia varmaan enemmän kuin minua. Yhden kunniakierroksen jälkeen sesse palasi aina kuuliaisesti luokseni, kunnes jähmettyi taas ja sinkosi takaisin linnustamaan. Varikset ottivat loppujen lopuksi nuo hyökkäykset aika lunkisti eivätkä lopulta viitsineet enää edes kovin pitkälle pakoilla. Hupia tietysti kismitti, ja pari turhautunutta haukahdustakin piti päästää. Mutta tyytyväisinä palailtiin kotio. 
Huomenna onkin jännä päivä, illalla on nimittäin kurssin ensimmäinen tunti! Vähän kauhistuttaa. Sitä ennen käydään kuitenkin katsomassa mummia, joka palasi pari päivää sitten kolmen kuukauden talvilomalta Espanjasta. Hupi varmaan sekoaa, kun pääsee taas lempimummiaan moikkaamaan!
Ja ihan vain todetakseni, elämäntaparemonttini on mennyt taas niin pieleen kuin olla ja voi. Ollapa säännölliset aikataulut ja rutiinit, niin voisi toimiakin. Mutta ei kai auta lannistua. Kunhan nuo jäät tuosta sulaa, niin lupaan kiriä taas. Lupaan myös tarttua tuohon kameraan useammin ja kuvata muutakin kuin tuota leijonanpentua. Sitähän varten se on ostettu. Tai mulle lahjaksi annettu. 
Kesä (tai jos nyt ensin kevät!) täältä tullaan!

I am the one who lives to run, I don't stop till the chase is done

No mun on nyt vaan pakko saada vinttikoira. Hupihan on sellainen wannabe-whippet. Nopea, hössöttävä, ystävällinen koipeliini, joka tykkää loikoilla mun kanssa sohvalla. Olen nyt muutaman kuukauden ajan lukenut Tuulen Koirat -foorumia, ja villitys omaan vinttiin sen kun kasvaa.

Joskus pahimman Unkari-kuumeen (hah, ihan kuin se olisi muka laskenut..) aikaan tutkin hullun kiilto silmissä unkarilaisia hevosrotuja, mutta siinä samalla myös koirarotuja. Mikään niistä ei minua muuten kiinnostanut, etenkään nyt kun sekametelisoppa pumi-puli-unkarinvizsla Hupi on tutustuttanut minua unkarilaisiin rotuihin, mutta unkarinvinttikoira jäi jotenkin mieleen. Kulutin tunteja lukemalla siitä, mutta totesin lopuksi, ettei se minun rotuni ole. Koska haluan Hupille jossain vaiheessa kaverin, aloin lueskella muista vinteistä.

Isot koirat ovat aina olleet lähempänä sydäntäni kuin pienet - Hupikin jäi harmittavan pieneksi. Vaikka sen motto (Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn lisäksi) onkin En ole pieni, olen sporttisen matala, olisin mieluusti sallinut sen kasvavan vielä vaikka kymmenisen senttiä ylöspäin. Aluksi katselinkin vain isoja vinttikoirarotuja. Borzoi eli venäjänvinttikoira sulatti sydämeni täysin; ne ovat aristokraattisen kuninkaallisen kauniita, sulavia, nopeita. Karvaisia. Eihän sellainen iso karvakasa millään mahtuisi yksiööni. Seuraavaksi sloughit, galgot ja azawakhit, mutta nekin ovat turhan isoja. Ja niinpä tyydyin katselemaan pienempiä vinttareita. Tai siis whippettejä. Mikään muu ei oikein ole makuuni.

Ennen kaikkea hippetti sopisi Hupin kaveriksi! Ne tulisivat olemaan suhteellisen samankokoisia ja -painoisia (vipukka nyt ehkä muutaman sentin korkeampi), ja varmasti halu juosta olisi yhtä palava. Olisivat varmaan samalla aaltopituudella. Ja jos (KUN!!) aloitan opiskelun, olisi Koirallakin seuraa. Tosin hankinta voisi varmaan aikaisintaan sijoittua syksyyn tai ensi kevääseen. Mistä tulikin mieleen, että Hupilla on sterilointiaika maaliskuun lopussa! Jes, ei enää hormonihyrräystä!

Toki mun pitää vielä kysyä vuokranantajalta, sopiiko ottaa toinen koira. Mutta jos se ei onnistu, niin aina voi muuttaa. Tosin syksyyn asti mun pitää asua tässä, jos haluan takuuvuokran takaisin.

Vapaapäivä on sujunut köllötellen, siivoillen, telkkaria katsoen, koneella istuen ja sitten, uskomatonta kyllä, pääsykokeisiin lukien. Ulkoilu on jäänyt vähälle tuon säälimättömän tuiskeen ja tuulen takia. Hupi on tietysti ollut vähän pahoillaan, mutta antoi kai anteeksi, kun on saanut koko päivän köllötellä vierelläni sohvalla ja jopa sängyllä. Ja on se uni sillekin maittanut, nytkin kuorsaa ja juoksee vieressäni unissaan.

Aamulla oli ihana herätä, kun postiluukussa odotti Battery-tölkki ja pulla. Mulla on maailman paras ystävä, naapuri ja työkaveri! Muutenkin olen ollut pari päivää ihmeen positiivisella tuulella. Rasmuksen kuoleman jälkeen tuntuu, että olen vain itkenyt ja ollut töissä. Mutta paistaa se aurinko risukasaankin. Lauantaina ohjelmassa on Messukeskuksen Horse Fair -hevosmessut, jonne Unkarin porukkaa tulee paikalle. Pakko mennä moikkaamaan, kun en viimeksi Matkamessuille päässyt heitä tervehtimään. Sen jälkeen ongelmakoiraluento Heiluvan Hännän tiloissa Pitäjänmäessä. Se on osa parin viikon päästä alkavaa itsehillintäkurssia, jonne ilmoitin Hupin. 

Otsikko runosta Life of a Whippet by Darren M. Grine

Taas valo viiltää taivaanrantaa, se päivän yöstä erottaa, on aika tullut pois se antaa, jota niin paljon rakastaa. Hyvää matkaa ystäväni, sua ikuisesti jään kaipaamaan, hyvää matkaa rakkaimpani, kunnes jälleen kohdataan.

 Rasmus 2001-2012
Aludj jól, angyalom! Nagyon szeretlek.

I'm starting to hate reading these books!

Olen vasta viikon ajan katsellut pääsykoekirjojani Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen Unkarin kielen ja kulttuurin linjalle, ja nyt jo tuntuu, ettei tästä tule mitään. Yhtikäs mitään. Joka toinen lause on käsittämätöntä hepreaa. Lukiessani yritän pitää mielessä, että tämä on se, mitä haluan, mutta rehellisesti voin myöntää, että jos on valittava lukemisen ja telkkarin katsomisen välillä, jälkimmäinen voittaa. Menen jopa mieluummin ajoissa nukkumaan, kuin annan aivojeni kärsiä moisista sepustuksista. Mutta vielä mä tartun itseäni niskasta.

Hupin on päässyt nyt päivittäin jäille juoksentelemaan, siellä kun on tilaa rellestää vaikka kuinka. Tänäaamunakin oli tarkoitus mennä jäitä pitkin pitkä lenkki, mutta lyhyeksi jäi kun Hupi aloitti taas pelleilyn. Toisin sanoen jos se ei saa huomiota - nimenomaan vapaana ollessaan, se alkaa juosta ympärilläni haukkuen. Kiinnihän se ei noissa tilanteissa anna, joten kun se oli show'nsa hetkeksi lopettanut, kutsuin luokse, laitoin hihnan ja päästin uudestaan irti remmin kanssa. Kun rotta taas aloitti, ei muuta kun hihnasta kiinni ja koira selälleen lumeen. Kotiin käveltiin lyhyessä hihnassa, eli siihen loppui se hauskanpito. Tiedä sitten mikä tuota vaivaa. Koirapuistoilukin on tuon takia jäissä, koska tuo toiminta häiritsee ihan suunnattomasti muita. Hupilla ei nimittäin ole mikään ihan pienen koiran haukku.

Viikko sitten sunnuntaina oltiin kuitenkin veljeskolmikon kanssa puistoilemassa. Oli mukavaa nähdä koko pentue yhdessä; Hupi, Nappe, Nappi ja Rico. Tapaaminen jäi kyllä hieman lyhyeksi, sillä kylmä oli kuin Siperiassa. Juoksuinen Hupi oli tietysti ämmämäisellä tuulella ja antoi innokkaille pojille kyytiä haukunnansa lomasta. No, sovittiin että kesällä uudestaan. Silloin tarkenee seistäkin ulkona. Kuvia tuli otettua, mutta koska vauhti oli kova ja varsin luminen, eivät ne onnistuneet mitenkään erityisen hyvin. Eikä sillä, että olisi tarennut kuvia hirveästi näpsiäkään.

Tämän päivän valmistaudun ensiviikon aamuvuoroputkeen. Maanantaista perjantaihin 6-14/15 töissä, ei paljoa houkuta. Aamuvuorot ovat kyllä kivoja, jos niitä ei joudu montaa peräjälkeen tekemään. Iltaisin olisi aikaa tehdä mitä vaan, mutta ainakin mulla se menee yleensä siihen, että puuhailen koiran kanssa ja painun sitten viimeistään kahdeksalta nukkumaan..

Äitee kävi justiinsa kaverinsa kanssa laittamassa mulle verhotangon. Kiva kun ei tarvitse enää aamuisin herätä valoon, joita noi entiset sälekaihtimia muistuttavat verhot eivät juuri pitäneet. Jätettiin ne kyllä paikoilleen varmuuden vuoksi. Vieraiden takia tuli siivottuakin, ei niitä olisi muuten kehdannut tänne päästää :D Äitikin ihmetteli, että miten kämppä ei kerrankin näytä siltä kuin tsunami olisi pyyhkäissyt yli. Kehotin sitä hankkimaan koiran, ei sitä sotkua silloin huomaa.

This coldness is way out of line!

Kun vielä oli sateista ja räntäistä, kaipasin lunta ja pakkasta. Nyt kaipaan vain kesää ja aurinkoa. Istun täysillä lämmittävän lämpöpatterini vieressä toivoen, etten jäädy elävältä. Valitettavasti tämä patteri on ikkunan alla, joten moinen kombinaatio aiheuttaa vain puoliksi kylmää ja puoliksi kuumaa, mikä jostain syystä ei ole yhtä kuin lämmin. Toivottavasti tuo koira ei viihdy tuolla ulkona kauaa, kun lenkille lähtö kohta koittaa.

Tiistaina saattelin yhden parhaista ystävistäni Helsinki-Vantaalle, josta Amsterdamin ja Pekingin kautta kone kuskasi hänet (ja välilaskun Damiin jälkeen myös kuulemma noin miljoona kiinalaista) Australiaan Sydneyyn. Voisinkohan olla enää yhtää kateellisempi? Sain muutamia tunteja sitten viestin, että perillä on. Ikävä. Tiedä että miten päin tässä pitäisi olla, kun ei voikaan laittaa viestiä tai soittaa jos mieli tekee. Toivottavasti viikot menevät nopeasti.

Palatakseni elämäni keskipisteeseen (sarkasmia, mutta myös totuuden jyvänen), joka tähän mennessä (ja usein myös arkielämässä) on esiintynyt nimellä koira. Nyt tuo karvaton rotta makaa sängylläni minun puolellani ja varmaan nautiskelee lämmöstä, jonka jälkeeni jätin. Hiljaa mielessäni punon kostoa, että heitän sen kohta tuonne jäätävään lumihankeen. Hah. Ajatus karkasi taas sivuraiteille, mikä ei suinkaan ole yllättävää, mutta oikeastaan minun piti hieman esitellä tuota karvalakkia. Koirani on siis pian 10-kuukautinen narttu, joka tottelee nimeä Hupi (jos tottelee). Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, se on usein myös Koira, Kakara, Humppa, Höpi, Pöljä, Bämbi, Pentu, Hupsu, Humpatti ja niin edelleen.

Hupi on Unkarissa syntynyt sekarotuinen rakkauslapsi. Sen äiti on pumin ja pulin sekoitus, kaunis valkea Böbe, joka on minulle tuttu jo ihan pennusta asti. Böbe oli pieni karvainen pallero, kun sen ensi kerran näin, ja oli ihanaa seurata sen kasvua kuukausi. Siitä tuli tavallaan elämäni koira, enkä muuta aikoinani halunnutkaan, kuin "Pötkylän" kanssani Suomeen. Koska se ei onnistunut, otin pennun sen toisesta pentueesta. Toiveena oli äitinsä näköinen ja oloinen narttu, mutta sainkin sekakarvaisen vaaleanpunaisen vinttikoiraa muistuttavan pennun, jolla on parta. Böbestä muistuttavat ainoastaan valkoinen läntti Hupin rinnassa sekä pienet valkoiset rajat tasuissa. Isä on tietääkseni karkeakarvainen unkarinvizsla.

Böbe heinäkuussa 2011

Äidiltään Hupi peri kyllä loputtoman energisen luonteensa, kantavan haukkuäänen ja paimennusvietin. Isältä tuli seisojan elkeet ja halu vaania koirakavereita sekä juosta sydämensä kyllyydestä. Hain pienen kauniin nyytin Helsinki-Vantaan lentokentältä kesäkuussa 2011, ja niinhän sitä sanotaan, ettei ole mitään suloisempaa, kuin koiranpentu. Hupi oli kuulemma matkustanut koko matkan sievässä vaaleanpunaisessa kantokassissaan täysin rauhassa nukkuen, joten osasin kaavailla pennustani rauhallista, hyvähermoista koiraa. Parissa viikossa kävi ilmi, että Hupi oli kaikkea muuta kuin rauhallinen; se halusi liikkua, pomppia, juosta, kieriä. Ja sellainen se on edelleen. Kun koira kasvoi, kasvoi tarve soheltaa ympäriinsä mahdollisimman sekopäisesti.

Pitääpä jatkaa koiruudesta joskus jatkossa, nyt kutsuu ulkoilu! Sunnuntaina olisi tarkoitus tavata Hupin kaikki kolme veljeä, jännittää! Yksi näistä tavattiinkin jo aikaisemmin talvella. Toivotaan, että tämä kakara nyt osaisi käyttäytyä, mutta taitaa jäädä toiveeksi, sillä juoksut ja uhmaikä on päällä..

Selviääköhän tuolla ulkona hengissä.

I'm pretty sure my dog is reading my diary.

Bloggaaminen on ihmisille, joilla on jotain sanottavaa. Rikkaille ihmisille, kauniille ihmisille, ihmisille joilla on mielipiteitä. Jotka haluavat tulla kuulluksi. Ihmisille, jotka osaavat kirjoittaa, ihmisille jotka edustavat jotain, ihmisille joilla on jotain annettavaa. Bloggaaminen on erilaisille, samanlaisille, teineille, niille jotka luulevat olevansa jotain. Julkkiksille, laulajille, näyttelijöille, elokuvakriitikoille.

Johanna, bloggaaminen sopii kaikille muille paitsi sinulle.

Silti tein uudenvuodenlupauksen. Kaksikin. Tai kolme. Ensimmäinen oli, että aloittaisin blogin kirjoittamisen. Rakastan kirjoittamista, mutta ei mulla varsinaisesti mitään sanottavaa ole. Eikä kaikkea voi sanoa Facebookissa. Yksi oli, että hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Sen lisäksi, että kirjoitan tänne sujuvaa paskaa, tämä on osa edellä mainittua prosessia. Kolmas oli, että haen opiskelemaan. Pääsykoekirjat on jo tilattu.

Ensimmäisen blogikirjoituksen tulisi varmaankin olla koukuttava. Sellainen, että kun lukija lukee sen, hän haluaa lisää. Mutta miten sellaisen voi kirjoittaa, kun elämäni on tylsää eikä minussa ole mitään erikoista. Tai no, on mulla erikoinen koira. Se on tyhmä kuin saapas ja alkanut pikkuhiljaa alistua siihen kohtaloon, että joutuu asumaan mun kanssa. Kyllä me välillä tullaan ihan hyvin toimeen ja ehkä salaa pidetäänkin toisistamme.

Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn!

Olkoon tämä vähän niin kuin päiväkirja, mutta ei sitten kuitenkaan.